Koulukiusaamista, kohtaamisia ja suuria tunteita

Puhujalla on vastuu

Joku aika sitten olin ensimmäisiä kertojani elämässä isomman yleisön edessä puhumassa. Ajattelin yleisön edessä istuessani, että olen – kuten tavallista – huonompi kuin muut. Puhun kuitenkin vähemmän, puhun epäselvästi, en saa sanottua mitä ajattelen.

Koska oletin niin käyvän, muutin samalla oletukseni todennäköiseksi skenaarioksi. Oletuksestani tuli totta minulle.

Tajusin tänään, että tuosta oletuksestani huolimatta saatan sanoa jotain, joka kiinnostaa muita. Saatan auttaa muita ymmärtämään asioita ja itseään uudella tavalla. Ja että sellainen on jopa erittäin todennäköistä, kun kerran kuitenkin puhun sydämestä, sielusta, omasta syvyydestäni ja kokemuksen perusteella.

Yleisö istui valppaan näköisinä hiljaa meitä puhujia kuunnellen. En huomannut, että kukaan olisi kaivellut puhelinta esille. Emme siis voineet olla tylsiä ja mielenkiinnottomia.

Järjestäjinä saimme tapahtuman jälkeen hyvää palautetta. Olimme kuulemma kiinnostavia ja erilaisia, emmekä korostaneet omaa parhauttamme. Parannettavaa oli toki, esimerkiksi yleisön ohjeistamisessa ja päivän ohjelman esilletuomisessa.

Kiusaaminen on väkivaltaa

Mietin nyt jälkeenpäin, mikä minussa aiheuttaa tarpeeni pitää itseäni huonona. Miksi en ole antanut tai anna vieläkään itselleni lupaa olla edes riittävän hyvä. Luulen, että huonouden olettamus on enää tapa, tottumus, vailla mitään muuta perustetta. Teen niin, koska olen ennenkin tehnyt. En siksi, että sille olisi tarvetta, siitä nyt puhumattakaan, että se olisi totta. Tulin myös siihen tulokseen, ettei huonoudentunteille ole ollut itsestäni lähtöistä perustetta alunperinkään: muut ihmiset ne ovat saaneet aikaan käsitykseni omasta huonoudestani.


Valmistumispäivä

Tapahtumaan liittyvien pohdintojen jälkeen näin unia, joista herättyä jäin tunniksi makuuasentoon pohtimaan ylioppilasjuhlapäivääni ja koulukiusaamista. Mietin, oliko minulle juhlapäivänäni kostettu tekemäni käyttäytymissääntöjen rikkomus, vai oliko kyse pidemmän ajan kertyneestä kaunasta.

Minä ja isäni kotona juhlissa

Lukioaikaani varjosti se, että opiskelukaverit olivat tunteneet toisensa edellisen kouluasteen ajan, kun taas minä olin ollut sen kolme vuotta muualla koulussa. Missään vaiheessa lukion aikana minua ei hyväksytty joukkoon. Minua pidettiin ylpeänä, itseriittoisena, itsekkäänä. Olin yksinäinen ja peloissani, luottamukseni petettiin monta kertaa monen luokkatoverin toimesta. Tajusin tätä pohtiessani, etten ole koskaan ajatellut tulleeni kiusatuksi. Kokemukseni saatta kuitenkin täyttää kiusaamisen määritelmän.

Mutta se valmistumispäivä. En muista tarkkaan, mutta oletan juhlineeni ensin kotona sukulaisten kanssa, sitten lähteneeni illalliselle paikalliseen ravintolaan, josta olisi ollut mahdollisuus lähteä vielä jatkoille kaupunkiin. Suvun kanssa viettämiini juhliin osallistui silloin poikaystävänäni pitämäni henkilö, jonka kutsuin mukaani illalliselle. Pohdin nyt, päätinköhän kutsua hänet mukaan muiden neuvojen vastaisesti vai oliko illalliselle yleisesti sallittua ottaa mukaan poika- tai tyttöystäviä, jotka eivät olleet myös valmistuvien joukossa.

Terveellinen illallinen

Illallisen jälkeen kävi ilmi, että vaikka olin ilmoittanut halukkuudestani lähteä jatkoille, minulle ja ystävälleni ei ollut tilaa jatkopaikalle kuljettamista varten tilatuissa takseissa. Takseja tilannut oli siis tahallaan jättänyt meidät (tai kenties toisen meistä?) pois laskuista. Sanonut silti, että joo, tulkaa vaan mukaan, kyllä mahtuu. Ystävälläni ja minulla ei ollut kyytiä kotiin kymmen kilometrin päähän, joten päätimme kävellä takaisin. Muistan, kuinka riisuin matkalla jalkojani hanganneet mustat korkokenkäni ja rikki menemisen estämiseksi sukkahousuni ja kävelin paljain jaloin lämpimällä asfaltilla yrittäen päästä yli pettymyksestäni.

Valmistumispäivä oli toisaalta mahtava, toisaalta aivan kamala. Edelleen tunnen kehossani sen onnen, kiitollisuuden, pienen ylpeyden saavutuksestani, mutta vielä selkeämmin pelon, jännityksen, epävarmuuden, turvallisuudentarpeen ja hirveän pettymyksen ja taas kerran petetyksi tulemisen tunteen.

Anteeksianto voi viedä aikaa, mutta myöhäistä ei ole koskaan

Anteeksiannolla on voimaa. Kiusaaminen on mahdollista antaa anteeksi ja kasvaa itse

Minulla on onni saada edelleen pitää yhteyttä tähän silloiseen poikaystävääni, nykyään onnellisesti perheelliseen mieheen. Hän ei muista mitään näistä tapahtumista. Ja minun traumanihan tuo onkin, ei hänen. Selvästi asia ei ollut hänelle merkityksellinen, mistä olen onnellinen: hänelle ei päivästä jäänyt ikävää tunnetta. Hänelle oli mahdollista vain juhlia minua Kiusaaminen ei hänelle näyttäytynyt häiriötekijänä.

Jälkikäteen pohtiessani ymmärrän hyvin vanhaa hirveän epävarmaa itseäni, joka tunsi tarvetta kutsua itselleen turvamiehen illalliselle. Ystäväni kanssa en tuntenut olevani yksin joukossa. Toisaalta, jos rikoin sosiaalista normia pyytämällä hänet mukaan, ymmärrän taksien tilaajan logiikkaa. Tuo kokemus yhtenä muiden opiskeluajan kokemusten joukossa sai aikaan sen, etten todella pitkään aikaan halunnut olla missään tekemisissä lukioaikojen opiskelukaverien kanssa.

Tänään ymmärrän myös, etten ole vieläkään antanut kiusaajille anteeksi käytöstään.

Tiedän siis, mitä työtä minulla on edelleen jäljellä. Minun täytyy edelleen olla armollinen muille sen lisäksi, että opettelen olemaan armollinen itselleni. Edelleen minulla on tarvetta kohdata menneisyydessä tapahtuneita asioita ja vanha itseni, jotta voin rakentaa uutta.

Osaan, vaikken tiennyt osaavani

Osaan, vaikken aina tiedä osaavani

Palaan vielä kouluttajana toimimisen tuomiin oivalluksiin: henkilökohtaisessa tapaamisessa järjestämäämme tapahtumaa seuraavana päivänä huomasin ajattelevani: ”Onpa kummallista, että osasin sanoa tuolla tavalla oikealla hetkellä. Miten pystynkään toisinaan ymmärtämään toisen näkökulmaa niin helposti?” Huomasin antavani itselleni kiitosta osaamisestani. Halaavani itseäni sisäisesti. Tuntevani rakkautta itseäni kohtaan, näkeväni oman osaamiseni. Ymmärsin, että tarpeeni toisen ihmisen syvälliseen ymmärtämiseen tyydyttyy, kun keskityn hetkeen toisen ihmisen kanssa. Että se taito on minussa jo monilta osin automaattista, kun vaan keskityn.

Että osaan, vaikken tiennyt osaavani.

Ymmärsin samalla, että meissä kaikissa on se. Taito. Kyky toimia ilman järkeistämistä, automaattisesti sen perusteella mikä siinä tilanteessa on itselle parasta. Ja mikä mahtavinta: keskittymällä hetkeen voimme auttaa myös toisia ihmisiä kuin vahingossa (joka tosin on valheellinen oletus) uskomattomalla tavalla.

maailma muuttuu, kiusaaminen pysyy?

Ymmärsin, etten ole auttanut ketään vahingossa, vaikka oman osaamisen arvostamisen puuttuessa niin olenkin ajatellut. En ole aiemmin ymmärtänyt näin selvästi, että näkemällä toisen itsenään olen auttanut heitä tekemään samoin. Niin yksinkertainen asia, mutta kuitenkin asia, joka todella usein jää tekemättä tässä itsekyyttä ja yksilöllisyyttä korostavassa maailmassamme.

Ymmärsin, että meissä kaikissa on sama voima. Meidän tarvitsee vain tunnistaa se ja käyttää sitä.

Jokainen itse valitsee, missä asioissa. Ja niillä päätöksillä muutetaan maailmaa.

Vastaa

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.

Siirry sivun alkuun
%d bloggaajaa tykkää tästä: