Matka kaupungin halki
Matkani alkaa aurinkoiselta kalliolta. Nostelen pyörää juurakoiden ja kivien yli auringonvalon siilautuessa puunlehtien läpi maahan. Pääsen leveämmälle, tasaisemmalle polulle, lähden pyöräilemään, hitaasti, koska liikkeellä on muitakin ihmisiä. Ihailen auringon heijastusta meren aalloilla, katselen liitovarjoa, jonka avulla joku liitää veden pinnalla suksineen. Ohimennen mietin: ”Olisipa tuo liitäjä minä. Miltä se tuntuisi? Olisinko vapaampi?”
Kuljen kiertoreittiä tietyön takia. Reittiä ei ole merkitty kunnolla, kerran vähän kauempaa kuin olisi tarvinnut. Ajan turhan kovaa korkean katukiveyksen yli, tunnen jysähdyksen korvissa asti. Suututtaa oma varomattomuus. Katselen vastaantulijoita, jotka joutuvat ajamaan vastatuuleen. Olen tyytyväinen myötätuulesta, myhäilen itsekseni. Haistelen minut ohittavan pyöräilijän pyykinpesuaineen tuoksua.
Puistossa puun varjossa joku rummuttaa roskiksen kantta kepeillä, rytmi hallussa. Ohi kävelevät ihmiset katsovat soittajaa kiinnostuneina, joku on pysähtynyt kuuntelemaan. Mietin: ”Onkohan sillä soittajalla kaikki hyvin? Kuka nyt muuten tuolla tavalla haluaisi kuulua ja näkyä?” Juuri kuulomatkan ulkopuolella rummuttajasta monikymmenpäinen, värikäs ihmisjoukko harjoittelee aurinkoisella porrastasanteella yksintanssia latinalaismusiikin tahdissa. Juuri nyt haluaisin olla heidän joukossaan, samalla kuin matkalla kotiin.
Kuulen kuinka taas yhdestä ohiajavasta autossa on hihna löysällä, moottori vinkuu. Haistan pakokaasun, toivon, ettei tarvitissi haistaa. Läheisen päihteiden käyttäjän asuntolan asukas seisoo kadulla likaisissa kengissään, kumartelee maahan etsien tupakantumppeja, joissa olisi vielä vähän jotain poltettavaa. Tunnen häpeää hänen puolestaan, koska hän uskaltaa paljastaa avoimesti avuntarpeensa.
Elämä on kaunis matka
Kuulen junan kolkkeen, jostain kauempaa kuuluu “piipaa”. Kukahan tarvitsee apua, käy mielessä. Kaupunginosayhdistyksen talon vieressä olevalla lavalla on lavatanssit. Siellä soitetaan hidasta valssia, hitaasti keinuvista tanssijoista suurin osa näyttää olevan harmaapäisiä. Musiikki ja liike tuntuvat auringonvalon ohella siilautuvan läheisen suihkulähteen suihkun läpi. Tunnen suihkulähteen heijastusten takia hetken suurta onnellisuutta. Elämä on kaunis.
Haistelen ruusun tuoksua, nenäni kertoo lähellä olevan myös mesiangervoita. Ja valkoapilaa. Kuvittelen itseni keräämään tuoksuja talven varalle. Joen vartta kulkiessani haistan märän maan ja ruskean jokiveden. Tunnen kuinka lehtien läpi siilautuva aurinko tekee lämpöläikkiä iholle.
Kävelen matkan jyrkimmän mäen, tunnen kuinka reisilihaksia pakottaa ja jalkaterissä on kipua. Keho tuntuu silti edelleen vahvalta, kipu ei estä toimimasta, ei estä tekemästä, ei estä jatkamasta matkaa. Hiekkatiellä tunnen kuinka pyörä pomppii kuopissa ja isompien kivien päällä. Renkaiden alla rahisee. Haluaisin olla jo kotona, olen jo melkein kotona.
Kotipihan lähellä fasaani tulee vastaan, jatkaa tyynesti matkaa heinäpeltoon. Ihailen hetken linnun värikästä höyhenpeitettä, mielessä vilahtaa ohimennen ajatus omasta hikisestä ihosta. Miltähän mahdan näyttää? Olenko muiden silmissä edustava? Pitäisikö olla? Olen pyöräillyt tänään viisikymmentä kilometria. Haistan jyvien painosta nuokkuvat heinät.
Kotiin päästyäni ajattelen: etten ole vain olemassa, vaan elossa. Yksi matka on tehty, uusia tulossa. Tiedän: huomenna väsyttää. Ja se sopii oikein hyvin.