Mistä tietää, että tuntuu joltakin?

Tunteminen? Muistan ajan, jolloin millään ei tuntunut olevan merkitystä. Mustuuden, välinpitämättömyyden. Niiden mukanaan tuoman voiman ja vallan tunteen: uskon siihen, että pystyn mihin tahansa haluankaan – en vain halua yhtään mitään.

Aloin uskoa, että olen kylmä, tyhjä, merkityksetön. Silti halusin, mitä halusin, toisinaan vahvasti. Annoin toisten talloa ylitseni, koska uskoin olevani arvoton.

Sieltä alhaalta kulki tie vain ylöspäin. Pimeämpää ja sumuisempaa ei olisi enää voinut olla.

Elämä vie juuri oikeaan suuntaan. Sinne, minne pitikin mennä. Opettaa. Otanko oppia, sen päätän itse. Ilman kokemuksiani en olisi minä. Sen, mitä kokemuksillani ja opeillani teen, sen päätän minä.

Tiedän, mitä on olla itsensä pohjalla. Yhtä varmasti tiedän, etten tule koskaan enää päätymään sinne takaisin. Minusta ei saa enää pois oppimista tuntemaan ja hyväksymään tuntemistani. Tarpeeksi kun jotain toistaa, siitä tulee tapa. Ja tuntemisesta on tullut minulle tapa.

Askeleita tunteisiin

Mitä tapahtuu, kun ennen tunteeton tai vajaasti tunteva ihminen alkaa haluta tunnistaa kaikki tunteensa?

Ensimmäinen askel on myöntää, että tunteita kenties on, jos on ollut aiemmin toista mieltä. Jos edes joidenkin tunteiden olemassaolon myöntämisestä on kauan, niiden tunnistamisessa voi mennä aikaa. Tavallaan on helppoa kaivanaa itselleen syvä kuoppa, yrittää jopa peittää se, piileskellä siellä itseltään tai tietyiltä puolilta itseään. Menee aikaa, ennen kuin voi myöntää tarpeensa itkeä, tarpeensa tulla kuulluksi, tunnustaa pystyvänsä oppimaan uutta ja itselle ihmeellistä.

Toinen askel on tunnistaa, mistä tunteista on kyse. Usein ensimmäinen tunne, jonka ihminen tunnistaa, on pelko. Ilman pelon tunnistamista voi olla vaikea tunnistaa muita tunteita.

Moni joutuu harjoittelemaan pitkään tunteiden tunnistamista: on siis tärkeää olla kärsivällinen, antaa itselleen armoa. Jos on ajatellut, ettei tunteita ole ollenkaan tai ettei tiettyjä tunteita ole, tunteiden paljous ja voima todennäköisesti pelottaa aluksi. Ne voivat aluksi olla kuin myrsky tai sotkuinen lankakerä, ei niitä voi erottaa toisistaan. Joutuu kiskomaan tunteita esiin yksi kerrallaan, katselemaan niitä rauhassa eri suunnista, näkemään minkävärisiä ja minkämuotoisia ne ovat, maistuvatko tai tuoksuvatko ne joltain. Lopulta alkaa pystyä tunnistamaan tukahdutettujakin tunteita myös kehon tuntemusten perusteella.

Kolmas askel on hyväksyä tunteensa. Tätä työtä tuntuu riittävän loputtomiin erilaisissa elämänvaiheissa. Tähän askeleeseen menee paljon aikaa ja voimia. Tämä askel on tärkeä osa ihmisen kasvuprosessia ihmisenä. Pysähtyminen tunnustelemaan on kuitenkin välttämätöntä, jotta tunne voi nousta tietoisuuteen. Ilman tunteen tiedostamista siitä ei voi päästää irti, ei voi kasvaa.

Mikä on tunteiden merkitys?

Tunteminen tuntuu usein ensin pelottavalta. Jo ajatus siitä, että antaisi itsensä tuntea jotain, pelottaa. Siksi pelontunteen tunnistaminen on aluksi todella tärkeää. Tunteiden tunteminen pelottaa enemmän silloin, kun ei ole vielä antanut itsensä tuntea. Kun ei ole antanut itsensä antautua tunteille. Kun ei vielä luota siihen, että ne “pysyisivät hallinnassa”.

Se, että suostuu tietoisesti tuntemaan, ei mielestäni ole alistumista tunteiden valtaan tai antautumista tunteiden vietäväksi. Sen sijaan se, ettei tunnista ja myönnä tunteitaan, alistaa tunteiden vallan alle, estää loogista ajattelua, pahimmillaan aiheuttaa muistinmenetyksiä. Tunteiden kieltämisestä seuraa aina enemmän vaikeuksia kuin niiden tuntemisesta.

Mielestäni ihminen tekee päätöksiä aina tunteella. Järjellä ei voi päättää. Järkevät päätökset ovat illuusiota. Mitä paremmin päättäjä on tietoinen intuitionsa äänestä, sitä helpompaa päätöstenteko on. Mitä vahvemmin ihminen on läsnä omissa tunteissaan, sitä vahvemmaksi intuition ääni muuttuu.

Ihminen tarvitsee tunteita tietääkseen, mitä haluaa. Jos ei tunne, millään ei ole mitään merkitystä. Voimakasta tunneummetusta sairastavien ihmisten, esimerkkinä narsistien ja sosiopaattien, elämä tuntuu hyvin erilaiselta kuin tunteita laajasti tai vähemmän laajasti tuntevien ihmisten. Tunteet kuuluvat elämään ihan samalla tavalla kuin kanssakäyminen toisten ihmisten kanssa. Ilman niitä ihminen ei pysy terveenä.

Miltä tunteiden tunteminen fyysisesti tuntuu?

Kihelmöinniltä. Lämmöltä. Painolta. Keveydeltä. Täydeltä. Jonkinväriseltä. Lipsuvalta. Virtaavalta. Tukevalta. Puristavalta. Sokaisevan loistavalta. Tummalta. Kaikkia näitä ja paljon muuta voi tuntea eri kohdissa kehoa tuntiessaan tunteita. Tunnekokemus on hyvin yksilöllinen, henkilökohtainen. Ei ole yhtä oikeaa tapaa tuntea.

Pelko voi tuntua jähmeytenä keskikehossa, mutta kehottaa jalkoja liikkumaan tiuhaan tahtiin. Syyllisyys painaa hartiat kumaraan, kirjaimellisesti on taakkana hartioilla. Häpeä punastuttaa kasvot ja saa kääntämään katseen sivuun. Viha saa hartiat jännittymään ja suoliston toiminnan nopeutumaan.

Ihminen siis reagoi fyysisesti tunteisiin. Tunteen herätessä keho pysyy mukana. Tunne on kehossa tunnistettavissa ennen kuin ihmisen tietoinen mieli herää tunteeseen.

Entä jos en tunne?

Vaikka tietoinen mieli ei tunnistaisi tunteita, keho reagoi niihin siitä huolimatta. Tästä johtuu, että ihmiset sairastuvat. Tunnistamattomat tai kielletyt tunteet saavat kehon reagoimaan, stressaantumaan, ja pitkäaikainen stressi saa aikaan sairauksia. Ihmiselle paras toimintatapa on opetella käyttämään kaikkia käytössään olevia voimavaroja, joista tunteet ovat yksi.

Vahvoilla tunteilla, kuten vihalla, syyllisyydellä, häpeällä ja pelolla on kaksi puolta, kaksi äärilaitaa: tunteensa kieltävä ihminen voi toteuttaa elämäänsä toisen tai molempien mukaan.

Jos ihminen ei tunnista vihaansa, asioiden aikaansaaminen on paljon vaikeampaa. Tekemisen aloittaminen on raskasta. Miksi? Koska viha on aikaansaava voima. Vihan toisella äärilaidalla ihminen on katkera kaikesta ja kaikille tai toisella antaa periksi joka asiassa, antaa itsensä tulla jyrätyksi.

Jos ei tunnista pelkoa, ei osaa varoa itselleen vaarallisia asioita, esimerkkinä vaikka itseä vahingoittavat ihmissuhteet tai korkeat kalliojyrkänteet. Toinen äärilaita on pelätä kaikkea, kaikkialla, tietämättä tarkalleen miksi.

Syyllisyyden jäädessä tunnistamatta ihminen joko syyttää kaikkia muita paitsi itseään tai vaihtoehtoisesti syyttää itseään kaikesta.

Häpeää tunnistamaton ihminen joko toimii täysin häpeämättä, saattaa mielijohteesta riisua vaatteensa julkisella paikalla tai ei suostu mihinkään, missä häpeäntunne saattaisi herätä. Häpeää pakoileva ihminen haluaa pysytellä piilossa kaikelta.

Täydemmäksi itseksi tuleminen

Suomalaisessa kulttuurissa erityisesti tiettyjen tunteiden tunteminen yritetään piilottaa. Julkisesti osoitetulle vihalle, surulle tai ilolle rypistellään kulmia. Itsehillintää pidetään ihanteena. Miksi? Koska monilla on vaikeuksia hyväksyä tiettyjä puolia itsestään: asioita, joita he pitävät heikkouksina. Toiset laskevat tunteet heikkouksiksi: ne vaikuttavat tuovan epävarmuutta, koska niitä ei voi hillitä. Voi tuntua helpommalta tukahduttaa kaikki.

Tuntemista ei kuitenkaan voi lopettaa ilman vakavia seurauksia. Toisaalta on totta, ettei ihminen voi hallita sitä, mitä tuntee. Niin asian pitääkin juuri olla: ihmisen kuuluu reagoida asioihin omien kokemustensa ja uskomustensa pohjalta. Tunteiden aiheuttamia reaktioita ihminen sen sijaan voi päättää hallita: eivät kaikki vihapäissään ryhdy murhaajiksi tai kirjoita surustaan oopperaa.

Jos tunnistaa kärsivänsä tunneummetuksesta, hyötyy todennäköisesti toisen ihmisen avusta. Tukea ja hyväksyntää kokiessaan tunteita on usein helpompi nostaa itselle näkyviksi ja pukea sanoiksi. Se toinen sinua tukeva ihminen voi olla ystäväsi, vaikka toisaalta olla helpompaa puhua tunteista ihan vieraan ihmisen kanssa.

Koskaan ei ole liian myöhäistä muuttua avoimemmaksi itseään kohtaan, opetella hyväksymään itsensä uudella tavalla: tunteiden tuntemisen kautta ihminen ymmärtää itseään enemmän.