Uskomukset eli ”On sinun vikasi, että minusta tuntuu tältä!”

Sinun vikasi. Ei minun. Niin ajattelin vielä pari vuotta sitten. Pari vuotta sitten tuo oli minulle totisinta totta.

Jotain tapahtui sen jälkeen. Hiljalleen aloin ottaa vastuuta itsestäni ja ymmärsin, etten ole enää uhri. Vastuun omista tunteistani ja teoistani kantamalla aloin ymmärtää, ettei kukaan muu kuin minä ole vastuussa tunteistani. Kukaan muu kuin minä ei ole vastuussa tunteideni aiheuttamista reaktiosta. Jos lyön, huudan, kiroan, syytän, alistun, olen aina itse vastuussa. Aina. Itse päätän reagoida sillä tavalla.

Tehtäväni tässä elämässä on ymmärtää lapsuudessa rakentamiani uskomuksia. Lapsuuden elinympäristö on kasvattanut minusta sen, millainen olen. Uskomukset eivät synny kanssani – olen aktiivisesti muokannut ne. Lapsena en luultavasti ymmärtänyt luomieni uskomusten merkitystä tulevaisuuteni kannalta. Uskomukset kuitenkin auttoivat minua ymmärtämään vaikeita asioita, ja osittain näiden oppien kautta minusta tuli sellainen kuin nyt olen. Uskomukseni selittävät, miksi uskon, mitä uskon ja miksi näen itseni tietynlaisena.

Mennyttä on turha syyttää, koska sen tapahtumia en voi konkreettisesti muuttaa. Voin muuttaa itseäni vain nyt-hetkessä. Nyt-hetkessä muuttumalla muutan samalla mennyttä kasvamalla yli sen kärsimyksistä, antamalla anteeksi, tarkastelemalla kipeää asiaa toisin silmin, kaikessa rauhassa. Tätä yhteiskuntamme kutsuu henkiseksi kasvuksi.

Uskomattomat painajaispäivät?

Aamulla olin kamalan vihainen siitä, ettei eläinlääkäriasemalla osattu hoitaa hommia sitten ollenkaan. Kyselin lääkärissä, mihin huonesseen pitäisi mennä vastaanotolle, mutten saanut vastauksia. Lopulta karjaisin, potkaisin tolppaa ja astelin portaita alas ja ulos sateeseen. Kävelin sateessa variksia pakoon juoksevaa koiraa katsellen, kunnes heräsin hikisenä peiton alla.

Mietin, olisiko nyt tyynyn hakkaamisen paikka, kuten tavallisesti vihapäissäni teen tunteen purkamiseksi. Räjähtävän voiman käyttö on auttanut minua käsittelemään vihaa. Yritin. En kuitenkaan ollut vihainen. Olin surullinen.

Jotain on kehossani tapahtumassa. Jotain, mitä ei ole aiemmin tapahtunut. On haastavaa pysyä muutosten perässä.

En juuri näe painajaisia öisin. Ehkä se johtuu siitä, että koen hereillä ollessa tarpeeksi kauhuja? Eilen hereillä ollessa sain mustasukkaisuuskohtauksen, sen takia kenties näin vihauniakin. Miksi sitten olin mustasukkainen? Siksi, koska ystäväni kävi toisen ystäväni kanssa mäkeä laskemassa, enkä tiennyt heidän olevan menossa sinne. Uskomuksen mukaan ystäväni hylkää minut, jos haluaakin olla toisen ystävä. Jos pitää jostakusta muusta ja haluaa tutustua häneen. Uskomuksen mukaan ystäväni kuuluu vain minulle ja minulla on oikeus tuntea pettymystä, jos hän kuuluu myös muille – vaikka sitten vain itselleen. Uskomukseni mukaan minulla on oikeus tuntea pettymystä, jos hän ei raportoi minulle menemisistään.

Kaikessa ei ole järkeä – eikä kuulukaan olla

Tuollainen ei ole järkevää, mutta tunteissa ei useinkaan ole järkeä. Järki ei ole sisäänrakennettuna tunteisiin: tunteet vain ovat. Omista lähtökohdistani minulla on täysi oikeus tuntea mustasukkaisuutta, pettymystä, surua, menetyksen tunnetta tai mitä tahansa, mitä tuo tilanne minussa herättää. En voi päättää, mitä tunnen, tai päättää olla tuntematta. Tunne ei katoa tukahduttamalla, yrittämällä unohtaa, hautaamalla kiireeseen.

Sen sijaan tehtäväni on päättää, miten reagoin tunteeseeni. Osoitanko loukkaantumiseni toiselle ihmiselle, joka ei luultavasti omista syistään pohjimmiltaa ymmärrä loukkaantumiseni syytä. Eikä hänen tarvitsekaan: hän ei ole minä. Hänen ei kuuluisikaan puolustautua minun tunteitani vastaan. Minun kuuluu tunnistaa ja hyväksyä eli käsitellä tunteeni. Minun kuuluu oppia ymmärtämään itseäni paremmin tunteideni kautta. Kukaan toinen ei ole vastuussa siitä, miltä minusta tuntuu, eikä kukaan toinen siksi ansaitse syytöksiä siitä, että minusta tuntuu pahalta.

Tiedostan entistä selvemmin, että tunteeni johtuvat aina omista syistäni, eivät siitä, mitä joku muu tekee tai ei tee. Minulla oli eilisessä tilanteessa kokemusteni ja uskomusteni perusteella syytä tuntea mustasukkaisuutta – mutta se on minun tulkintani tilanteesta. Minun näkemykseni. Minun. Tuntemani tunne ei ole kenenkään syytä. Tunteeni ei ole syy reagoida, saati ylireagoida. Minun tulee ihan itse kyetä tunnistamaan ja hyväksymään tunteeni, ei purkaa niitä toisiin ihmisiin.

Tunteista tulee pystyä puhumaan, eikä se ole aina helppoa ilman, että myös reagoin tunteella. Toisaalta, toisten tunteiden tuntemista on vaikeampi hyväksyä itsessään. Yksi uskomuksistani on, että olen vahva, ja etteivät vahvat ihmiset ole tunneihmisiä. Vahvat ihmiset eivät siis itke hillittömästi, naura hillittömästi tai ylipäätään käyttäydy millään lailla hillittömästi. Ja silti teen niin ajoittain: olen syönyt hillittömästi. Sellaisesta uskomusta vastaan toimimisesta tulee hirveä syyllisyys, ajatus huonoudesta, heikkoudesta, kykenemättömyydestä. Uskomukseni kautta en pysty ymmärtämään, miksi toimin toisen asioiden suhteen uskomustani vastaan. Miksi vaadin itseäni tekemään itselleni väkivaltaa, saattamaan itseni ristiriitaiseen tilaan? Siksi, koska toinen uskomukseni on, etten ansaitse sitä hyvää, mitä minulla on tai mitä olen tulevaisuudessa saamassa. Torpedoin siis itse itseäni.

Uskomukseni ovat ristiriidassa, mutta toimivat sulassa sovussa

Miten tuo edellinen sitten liittyy mustasukkaisuuskohtaukseeni? Mietihän: uskon, että olen vahva enkä hillitön, mutta uskon myös olevani paljon huonompi kuin olen. Millä perusteella en noiden kahden periaatteen mukaan toimisi tässä tilanteessa hillittömästi eli hyökkäisi rajusti kahta minut pettänyttä ihmistä vastaan, koska ansaitsen siitä seuraavan heidän etääntymisensä minusta? Noin toimimalla toteuttaisin kahta mainitsemaani uskomustani syvästi – ja ihan sulassa sovussa.

Kirjoittaessani näistä asioista somessa saan usein vastaani hämmennystä. Saan myös kiitosta tarjoamistani oivalluksista. Molemmat kannustavat minua jatkamaan työtäni: molemmat ovat osoituksia siitä, että teen jotain tärkeää.

Keskusteluissa, kuten toisinaan tunteissakin on pahinta se, ettei saa minkäänlaista vastakaikua. Kun puhuu tyhjille seinille. Kun edes kaiku ei vastaa. Kun tunnen olevani täysin merkityksetön.

Olen hiljalleen kasvamassa pois uskomuksestani, jonka mukaan hyvä ihminen on hajuton ja mauton. Olen kasvamassa ajattelemaan, että minulla on oikeus olla, mikä olen. Jokaisella on. Minä olen yhtä arvokas kuin muutkin. Minulla on yhtä paljon arvoa kuin kenellä tahansa muulla. Samalla opin hiljalleen tunnistamaan manipulointiyritykset ja pitämään oman voimani sellaisena kuin se on, tilanteesta riippumatta. Sillä tavalla kasvan katsomaan yhä syvemmälle itseeni ja käyttämään omaa voimaani arjessa. Sillä tavalla voin mahdollisimman hyvin auttaa muita tekemään samoin.

/Kaisa