Pelon tuhot ja vastuu niistä
Tunnistamaton tai tiedostamaton pelko saa usein ihmisen käyttäytymään kuin vihan tai jopa hulluuden vallassa, aggression vastaanottajan mielestä myös usein ilman syytä. Ihminen saattaa huutaa ääneen tai somen keinoin. Olla tahallaan ilkeä, nimitellä, loukata henkilökohtaisella tasolla, jopa käydä fyysisesti käsiksi tai pahimmillaan tappaa puolustuskyvyttömiä eläimiä tai ihmisiä.
Kyllä, pelko on voimakas tunne.
Se ei silti ole pelottava, vaan elämää luova, jos sen olemassaolon tunnistaa ja hyväksyy itsessään. Itsensä kohtaaminen kannattelee, tekee vahvemmaksi.
Pelko, viha ja raivo ja niiden kohtaaminen
Olen lapsesta vihannut häviämistä sydämeni pohjasta. En halunnut pelata mitään pelejä, joita en etukäteen tiennyt voittavani tai osallistua kisoihin, joita en voittaisi. Suutuin silmittömästi, jos en voittanut potkukelkkakisaa, juossut kovimpaa tai laskenut eniten mäkeä. Äitini on kertonut, että minun annettiin perheen keskinäisissä kilpailuissa usein voittaa, jotta säästyttiin raivokohtaukselta.
Miten raivokohtaukset sitten liittyvät pelkoon? Hyvin läheisesti itse asiassa, oivalsin tänään. Viimein tiedän, miksi sain niitä hillittömiä raivokohtauksia joita sain, miksi vihaan edelleen häviämistä niin paljon. Syy on se, että pelkään saavani rangaistuksen, jos en voita, jos en osaa, jos en ole paras. Rangaistus on pelonsekaisissa mielikuvissani se, ettei kukaan kuuntele, ymmärrä tai halua nähdä minua sellaisena kuin on – siis pelko hylkäämisestä.
Hylkäämisen pelko on hyvin yleistä, voisin lohduttautua. Mutta mitä hyötyä siitä on, jos lohdutan itseäni? Pelko on joka tapauksessa minussa, osa minua. Miksi en vain rakastaisi sitä ja itseäni sellaisena kuin nyt olen? Silloin minulla on paljon vähemmän tarvetta haukkua ketään, syyttää ketään, hyökätä kenenkään kimppuun mistään syystä. Kun rakastan itseäni, pystyn rakastamaan muita. Kun rakastan vikojani ja puutteitani, pystyn hyväksymään ja rakastamaan toistenkin ihmisten puutteita ja vikoja.
Jos minua vastaan hyökätään, ajattelen sen johtuvan yksinkertaisesti tunnistamattomista tunteista. Siitä, että toinen ihminen ei ole kokenut tärkeäksi tehdä matkaa itseensä ja tunteisiinsa. Ei se tee hänestä yhtään minua huonompaa, ainoastaan erilaisen. Olemme joka tapauksessa erilaisessa tilanteessa, koska hänellä on oma elämänsä ja minulla omani. Ei hänen päätehtävänsä ole ymmärtää minua tai näkemyksiäni vaan itseään.
Kokemuksesta voin todeta, että toisinaan pitkäpiimäistä pitkäjänteisyyttä vaativa, kova työ itseen tutustumisen eteen todellakin kannattaa. Kannattaa kohdata vihansa, pelkonsa, surunsa ja muut vahvatkin tunteensa, koska vain sitä kautta pääsee tasapainoon, jota kukaan toinen ihminen tai tapahtuma ei pysty horjuttamaan. Minulla on sopusointuun vielä matkaa, enkä tiedä onko sellaisen saavuttaminen lopulta edes mahdollista, mutta ainakin olen matkalla. Matkalla, jolla koen saavuttavani suuria menemättä itseäni kauemmas. Matkalla, jonka kautta voin muuttaa maailmaa pala kerrallaan.
Mieti: sinulla on aina pääsy omaan sisäiseen rikkauteesi. Jos vain otat mahdollisuuden vastaan.