Suru on kunniavieras – ota se vastaan, kohtele sitä hyvin

Suru.

Se on kerroksellista, muistuttaa menneistä suruista. Tuntuu kuin päällekkäin olisi uusi suru, sen alla sitä edellinen ja sen alla sitä edellinen. Mielikuvat välähtelevät silmissä, muistot palaavat nyt-hetkeen.

Samaan aikaan suren viimeksi tapahtunutta ja sitä edellisiä suruja. Ne tuntuvat juuri nyt yhtä tärkeiltä, yhtä vahvoilta tai heikoilta. Kaikki yhtä merkityksellisiltä, riippumatta asiayhteydestä tai surun kokemisen elämäntilanteesta.

Suru tulee aaltoina. Välillä se unohtuu, sitten taas on mielessä. Välillä se kohisee korvissa ja poskionteloissa, välillä on tyyntä ja hiljaista. Välillä ajattelen ihan muita asioita, unohdan lähimenneisyyden tapahtumat, olen kuin ennenkin. Sitten taas muistan.

Se väsyttää ja samalla saattaa saada nukkumaan huonosti. Energiaa on vähemmän, jalat tuntuvat painavan, silti herään aamuyöstä ilman mitään selvää syytä enkä saa enää unta. Väsyneenä en jaksa ajatella selkeästi, aamuyöllä ei tunnu olevan tarvetta ajatella mitään erityistä. Silti olen hereillä, toisinaan kuin puolittain. Ajatukset kompastelevat toisiinsa ja hidastelevat.

Hymyilen aidosti ja vilpittömästi, mutta hymy hyytyy nopeammin. Ihan kuin suupieletki olisivat väsyneet. Poskien lihasten yhteys hermoihin heikentynyt. Tuntuu olevan vähemmän syitä hymyyn, enemmän vakavuuteen.

Ajatuksetta katseeni kiinnittyy asioihin, jotka muistuttavat asiasta, jota suren. Pysähdyn, pysähtelen, välillä vain olen, väsyneenä, paljaana, avoimena. Olen siinä hetkessä, tunnen. Tunnistan syvällä olevia vanhoja haavojani, suru avaa suoran, kirkkaan väylän niihin. Niihin minän osiin, jotka ovat edelleen minua, vaikkeivät pinnassa tässä hetkessä. Surun kautta näen itseni ja kokemukseni uusin silmin. Surun kautta saan mahdollisuuden kasvaa, hyväksyä asioita, joita en ole aiemmin pystynyt kohtaamaan ja hyväksymään.

Surun kohtaaminen

En halua kohdata heikkouttani, joten poistan puhelimesta viestejä, jotka muistuttavat surusta. Yritän olla näkemättä tiettyjä asioita. Laitan piiloon tiettyjä tavaroita. Käännyn pois, vaikka olisi parempi katsoa kohti. En tartukana siihen, mihin olin ajatellut tarttua, vaan teen jotain muuta, helpompaa, joka kääntää ajatukseni toisaalle.

Itkeminen on minulle vaikeaa. Häpeän sitä. Pidän sitä heikkoutena, vaikka tiedä, että heikkouksien kautta kohtaan itseni ja sitä kautta muut ihmiset. Heikkouden kautta voin rakastaa ja olla rakkauden kohteena.

Olen haudannut surun syvälle. Sen päällä oli ja on edelleen vihaa, syyllisyyttä, pelkoa ja häpeää, kaikki sykkyrällä keskenään. Tunnemyrsky suruun kaivautuessa on melkoinen. Kaikkien noiden alta on välillä vaikea tunnistaa muuta, keskittyä olennaiseen siinä myräkässä. Nähdä se, mitä on tarkoitus, hyväksyä se, mitä piti oppia. Kohdata itsensä tunteiden alla sen sijasta, että ajattelisi olevansa tunteensa.

Kohtasin äskettäin ystävän, joka kertoi, ettei pysty itkemään. Kohtasin hänessä itseni. Hän toivoi, että voisi itkeä kanssani. Sanoi minulle: älä puhu niin paljon, itke vaan. Itkin yksi kotona, hän korvassani. Sillä tavalla häpesin vähemmän: kukaan ei nähnyt. Sillä tavalla suruni tuli silti kohdatuksi, koska eihän yksin sureminen auta: suruun tarvitaan toinen ihminen. Se toinen on surun peili, surun vastaanottaja, surun manifestaatio: se toinen ihminen tekee surun näkyväksi ja auttaa hyväksymään sen. Ystäväni kautta ymmärsin, etten anna itselleni lupaa surra: että vasta, kun olen saanut luvan ulkopuolelta, pystyin itkemään toisen kuullen. Ehkä monella on samoin?

Edelleen minun on vaikea hyväksyä heikkouttani. Sitä, että tarvitsen muita ihmisiä ja että he arvostavat minua enemmän, kun olen heikko. Kun osoitan selvästi olevani heikko. Silloin heidän on helpompi samaistua minuun, koska jokaisella on heikkoutensa.

Surun kohtaaminen

Kun kohtaat jonkun, jolla on surua, kysy: Saanko vastanottaa surusi? Hyväksy hänen tapansa ilmaista suruaan. Se voi olla vuoroin itkeminen ja nauraminen, tanssiminen, huutaminen, mitä tahansa. Hyväksy hänen tapansa, koska se on hänen tapansa. Sillä, että tuomitsisit hänen tapansa, aiheutat vain haittaa itsellesi, rakennat lisää muureja ympärillesi. Surun kohtaaminen on monelle vaikeaa. On vaikeaa olla ihminen surevalle. Voiko se olla vaikeampaa kuin surra itse? Vai onko se vaikeaa vain silloin, jos ei ole kohdannut omaa suruaan? Jos ei purkanut suruaan itselleen toimivalla tavalla, puhdistautunut, kasvanut, oppinut.

Tätä kirjoittaessani ystäväni soitti ja kertoi, että olin auttanut häntä hänelle tärkeässä asiassa ihan vain kuuntelemalla. Kuulemalla. Kohtaamalla. Hän sanoi: Kyyneleet ovat sielun saippuaa. Että suru tulee päästää valloilleen turvallisessa ympäristössä, toisen ihmisen läsnäollessa.

Jokainen vahva kokemus tuntemisesta voimistaa minuuttani. Se, että koin hirvittävän, kirvelevän koko kehoa ravisuttavan pettymyksen muutama päivä sitten, auttaa minua suremaan. Kirkkaiden oivallusten kautta näen paremmin itseni, voisi kai kuvata omat syvyyteni. Ymmärrän, että surua on surematta, tunteita kohtaamatta. Ja että nyt on aika itkeä niitä kaikkia menneitä ja päästää niistä irti. Nyt pystyn siihen.

Minulla on oikeus surra ja olla väsynyt. Olla jaksamatta nostaa painavilta tuntuvia jalkojani kevyesti, olla jaksamatta hymyillä, olla nousematta sängystä heti herättyä. On oikeus pysähtyä tuijottamaan tyhjyyteen tai heiluviin puunoksiin. Oikeus keskeyttää se, mitä olin tekemässä ja olla hetki. Olla, ajattelematta. Tunnustella.