Uinti – onnellisuus, läsnäolo, luonto ja vesi
Tätini sanoin olin lapsena ”mahoton vahittava” rannalla. Vilahdin lyhyillä jaloillani hetkessä veteen, vaikkei ollut ihan varmaa, että olisin vedessä turvassa ilman valvontaa. Uinti järvessä oli mielestäni parasta ikinä, parasta aina. Koskaan vesi ei ollut liian kylmää, puhumattakaan, että sateinen sää olisi ollut este. Ihan sama, vaikka huulet olisivat muuttuneet sinisiksi liian pitkästä vedessä liikkumatta olosta, uiminen oli mahtavaa.
Elämä on sittemmin vienyt kauemmas rannoista ja saunoista ja on mennyt pitkiä aikoja, etten ole käynyt vuoden aikana lainkaan uimassa. Se tuntui nuoruuden jälkeen jonkin aikaa oudolta, mutta kun elämässä jää jotain pois, yleensä tilalle tulee jotain muuta… Muutos on tarpeellista, kirjoitin aiemmin. Välillä mietin, että tasapainottuvatpahan lapsuuden vedessä vietetyt tunnit, kun olen välillä kuivalla maalla… Saatoin olla uimassa tuntikausia. Ja se oli ihanaa.
Uimakoulussa en silti päässyt maisteria pidemmälle. Taitoa olisi toki voinut ollut paljon enempään. Mutta ilmeisesti halua ei ollut… Tai tarvetta tuoda taitoani – intohimoani – näkyvämmäksi muille. Kenties en silloin yksinkertaisesti vielä ollut valmis siihen.
Aina ei tarvitse
Joskus riittää vain se, että jokin asia tuntuu hyvältä. Sen hyvältätuntumisen lisäksi ei ole muuta. Ei erityisiä tavoitteita, ei erityisiä pyrkimyksiä, ei suunniteltua kehittymishalua. Riittää, että se jokin tuo hyvää oloa juuri silloin kun tuo.
Saattaa toki olla, että kehittymistä tapahtuu sitä tavoittelematta, kuin huomaamatta. Saattaa olla, että myöhemmin huomaa kuinka pitkälle onkaan päässyt alun jälkeen. Saattaa myös olla, että elämänmuutoksissa kiinnostus siirtyy muihin asioihin. Ja nämä ovat kaikki oikein.
Nykyään painostetaan usein tavoitteellisuuteen. Kiire kiire, pitää olla parempi kuin on, panostaa, oppia, kehittyä, tulla paremmaksi. Juosta ajan kanssa kilpaa saavuttaakseen jotain suurempaa, parempaa, nopeammin. Annetaan ymmärtää, että pitäisi olla jatkuvasti tietoinen, ajatella, keskittyä. Mielestäni joka asiassa ei kuitenkaan tarvitse. On täysin hyväksyttävää nauttia, ajattelematta, kilpailematta, vain olla ja tehdä. Antaa ajan kulua, tuntematta sen valuvan hiekan lailla hukkaan sormien läpi. Aika muuttaa aina jotain, siis myös sinua, teit sitten sillä tietoisesti jotain tai et. Kehossasi olevat solut kuolevat ja syntyvät, ilman, että olet siitä tietoinen. Muutos on jatkuvaa.
Heittämällä välillä tavoitteet mielestään voi tavoittaa sisäisen rauhan. Olla sinut itsensä kanssa, tehden jotain, josta nauttii. Tavoittaa oma korkein itsensä unohtamalla itsensä ja aika hetkeksi.
Nykyään uinti on minulle samalla suuri nautinto, samalla ponnistus. Se on osaltaan elämän symboli: nautittavaa, mutta myös ponnistelua vaativaa. Voin tehdä uimisesta suorituksen tai vain lillua olemassaolossani. Voin myös yhdistää nämä kaksi. Voin tunnustella kehoni voimaa vedessä, laskea käsiennostokertoja, potkuja. Voin tuntea olevani kuin yhtä veden kanssa, yhtä vahva, virtaava kuin elämä. Voin katsella pilviä, siristää silmiäni auringossa. Voin miettiä, mitä kaikkea minun pitääkään tehdä uimisen jälkeen, huolehtia jo etukäteen, etten ehkä ehdi. Tai voin unohtaa kaiken muun paitsi rakastamani veden tunnun ihollani.
Voisin myös olla tietoinen ihoni alla vellovista makkaroista eli rasvasta eli läskistä ja ihollani olevista arvista vedestä noustuani. Toisaalta voin tuntea itseni merenneidoksi – kauniiksi, kimaltavaksi, vahvaksi – päästyäni rannalle. Uimisen jälkeen en tunne olevani kömpelö hylje – olen voimakas, loistava, juuri sellainen kuin kuuluukin olla. Viis siitä, mitä muut ajattelevat. Pääasia on, että olen itse hetken tyytyväinen ja onnellinen omassa itsessäni, juuri sellaisena kuin olen.
Mitä itsellesi hyvää tekevää sinä teet siksi, että sen tekeminen tuntuu yksinkertaisesti hyvältä?