Uskomattomat uskomukset – aina vaan töitä itsetunnon kanssa

Uskomukset muokkaavat elämää joskus uskomattomalla tavalla.

Sain mahdollisuuden osallistua henkilökohtaiseen Life coachaukseen ensimmäistä kertaa elämässäni. Koska uskon, ettei mitään tapahdu sattumalta, tottakai tartuin siihen. Vanha minä olisi luultavasti ollut keskustelematta ja kysymättä, eikä olisi koskaan kuullut tästä mahdollisuudesta, mutta onneksi en ole enää vanha minä. Kun tarjoutuu tilaisuus kokeilla jotain uutta, kävellä niin sanotusti uudesta ovesta, tiedän, että sen oven takaa avautuu monta uutta ovea eli monta uutta mahdollisuutta.

Kävin ensimmäistä kertaa uudessa kampaamossa hamppuisen hiustoni kanssa ja tulin jutelleeksi hiuksiani leikanneen Miran kanssa siitä, mitä muuta hän tekee kuin leikkaa hiuksia. Hän kertoikin tarvitsevansa asiakkaita Life coach-opintojaan varten. Nykykäytännön mukaan monet Life coaching-tapaamiset toteutetaan tietysti etänä.

Uskoin ennen puhelua, ettei minulla ole mitään odotuksia, koska en tunne Life coachien tapaa työskennellä. Puhelun aikana kävi ilmi, että olin väärässä: minulla todellakin oli ollut odotuksia. Ne osoittautuivat isolta osaltaan paikkansapitämättömiksi. Olin olettanut, ettei tapaamisessa voitaisi käsitellä sitä, mitä käsiteltiin. Olin odottanut, ettei tuntemattoman ihmisen olisi mahdollista ohjata minua pohtimaan asioita, joita minun on syytä juuri silloin pohtia.

Pyrin itse vyöhyketerapeuttina tekemään juuri tuota: kannustamaan ihmistä ajattelemaan itse, välittämättä millään tavalla omista oletuksistani tai lähtökohdistani. Miksi sitten uskon, etteivät muut pysty samaan?

Pääsin monitasoiselle matkalle omien uskomusteni syövereihin. Olen tehnyt uskomusten kanssa työtä, mutta eihän se lopu. Mielen kerroksista löytyy aina jotain uutta, jotain syvemmällä olevaa, jonka voi ottaa käsittelyyn. Ja joskus asioita on vaan otettava käsittelyyn, vaikkei yhtään haluasi.

Uskomukset elämän rakennusaineena

Olin ajatellut, että lähtökohtaisesti pidän aina itseäni toisia huonompana, taitojani vähäisempinä kuin muiden. Nyt törmäänkin uskomukseen siitä, että koska mielestäni osaan jotain, epäilen toisen taitoja siinä samassa asiassa. Nyt ymmärrän, että on mahdollista uskoa molempiin samaan aikaan – ja jäin syvästi ihmettelemään tätä tosiasiaa. Ja pohtimaan sitä, että koska mielestäni ei ole mahdollista uskoa kahteen vastakkaiseen asiaan, mitä samaa näissä näennäisesti vastakkaisissa asioissa on? Vai olenko vain väärässä ajatellessani, ettei ole mahdollista uskoa asiaan ja sen vastakohtaan?

Tähän mennessä olen päässyt pohdinnoissani siihen tulokseen, että ammatillisuuteni on edelleen vahvalla pohjalla ja että sen kautta uskomukseni toisen kenties vähäisemmistä taidoista on mahdollinen. Uskomukseni eivät siis ole vastakohtaisia, vaikka näennäisesti vaikuttivatkin ensin sellaisilta.

Samalla pohdin, kuinka tärkeää minulle oli juuri nyt tehdä töitä juuri tämän ihmisen kanssa: hän opetti minulle, miltä tunteiden peittäminen näyttää muiden ihmisten silmissä.

Masennushistoriani takia olen pelännyt tunteita, koska pelkäsin niiden esille päästämisen aiheuttavan hallitsemattomia reaktioita. Ajattelin, että jos päästäisin vihani valloilleen, vahingoittaisin muita tai itseäni enkä pystyisi lopettamaan raivoamista. Jos pelkäisin, jäisin pelon loukkuun enkä pystyisi enää toimimaan, koska pelkäisin kaikkea. Jos antaisin itseni tuntea häpeää, en pystyisi enää puhumaan kenellekään mitään, muuttuisin mykäksi punanaamaksi. En ymmärtänyt, etteivät tunteet ole pysyviä tai ikuisia: tunteet muuttuvat. Ne eivät myöskään saa minua räjähtämään eli toimimaan hallitsemattomasti, jos hyväksyn ne, yrittämättä kieltää tai piilottaa niitä.

Toisten auttamisen näkökulma

Ymmärrän nyt, kahden Miran kanssa järjestetyn tapaamisen jälkeen myös sen, miltä hoidettavasta voi tuntua se, ettei hoitaja halua tai pysty olla hoidettavan kanssa läsnä ihmisenä, persoonana. Miltä tuntuu se, kun hoitaja etäännyttää itsensä toisen ihmisen kohtaamisesta. Se on ihan kamalaa. Tuntuu, kuin ihmisarvoa ei olisi. Ihan kuin toinen ei arvostaisi millään tasolla. Tuollaisten ajatusten perusteella olisi helppo uhriutua, kokea olevansa puhtaasti vastaanottavana tahona kohtaamisessa ja jäävänsä toisesta johtuvista syistä paitsi jostain tärkeästä.

Vaikka kyse ei ole minusta millään tasolla, ainoastaan sen toisen ihmisen kyvyttömyydestä toimia tavalla, jolla oletin hänen toimivan. Hänen kyvyttömyydestään lukea ajatuksiani ja toiveitani, ilman, että ilmaisen niitä mitenkään. Hänen epätäydellisyydestään. Hänen inhimillisyydestään.

Kyseessähän on aina minun tulkintani. Hänen näkökulmastaan tilanne on erilainen.

Mielestäni on aina todella kiinnostavaa tavata ihmisiä, jotka kuin sattumalta tökkivät kipeitä kohtiani. Kuten Mira teki. Olen todella kiitollinen siitä valtavan kasvun mahdollisuudesta, minkä hän tarjoaa. Meillä on vielä muutama tapaaminen jäljellä – mitä vielä opinkaan.

Ensimmäisellä kerralla tavatessamme Mira leikkasi hiuksistani kymmenen senttiä. Toisella tapaamisella hän laittoi minut kaivelemaan uskomuksiani. Hän laittoi minut toteamaan, että se kolmevuotias Kaisa on nyt tässä takana, sen Kaisan uskomukset vaikuttavat edelleen vahvasti arjessani tällä hetkellä. Puhumaan siitä, kuinka puilla on persoonallisuus. Kuinka kymmenen vuoden päästä uskon olevani aivan erilainen kuin nyt.

Sisäinen lapsi

Ensimmäinen etätapaaminen päättyi minän vahvistusharjoitukseen. Se oli todella hämmentävä kokemus. Minulle ei ole todella pitkään aikaan käynyt niin, etten olisi pystynyt keskittymään harjoitukseen täysin. Keskittynyt kuuntelemaan kehoani ja antanut ajatusten leijailla missä leijailevat. Tällä kerralla en kuitenkaan pystynyt rentoutumaan. Törmäykseni uskomusteni kanssa oli ehkä liian vahva voidakseni päästää irti vanhasta. Sisälläni asuva, huomiota ja hellyyttä vaativa puhtaasti omaa etuaan ajava pieni lapsi piti melkoista meteliä pääni sisällä, jouduin keskittymään rentoutumisen ja avautumisen sijasta silittelemään häntä.

Ymmärsin, että kaikestä sisäisen lapsen kanssa tekemästäni työstä huolimatta työtä on vielä jäljellä. Ja että sitä työtä on tehtävä nyt, halusin tai en.

Siispä päädyin tapaamisen päätyttyä tekemään EFT:a. Aiheena “Vaikka sisäinen lapseni parkuu ja hakkaa maata, hyväksyn itseni täysin sellaisena kuin olen.”. Jos olet käyttänyt EFT:a, tiedät mistä on kyse. Jos et, kurkkaa linkki, saat käsityksen asiasta. Taputtelun avulla pystyin päästämään irti, myöntämään itselleni kuinka raivoissani olin sille huutavalle kakaralle, ja että silti rakastan itseäni ja samalla sitä karjuvaa pilttiä itsessäni. Että minulla on oikeus olla vihainen itselleni ja että samalla pystyn antamaan itselleni anteeksi.

Saatuani muistutuksen itseni rakastamisesta tein saamani kotitehtävän. Kirjoitin kymmenen vuoden päähän itselleni rakkauskirjeen. Se oli todella hämmentävä tehtävä sekin. En tiedä johtuiko hämmennys juuri päättyneestä tapaamisesta, oli vain kaikuja siitä vai oliko tehtävä oikeasti hämmentävä. Olen tehnyt vastaavaa ennenkin, mutta tuolta ei ole tuntun ennen.

Ymmärsin hyvin konkreettisesti, etten rakasta riittävästi itseäni nyt. Oli vaikea kuvitella, miten myöskään rakastaisin kymmenen vuoden päästä elävää itseäni. Mutta yritin. Ja jäin pohtimaan, mitä vielä kirjeeseen kirjoitan. Miten ilmaisen itseäni kohtaan tuntemani rakkauden sanallisesti. Uskon, etten pystyn sanomaan, jos en tunne. En aidosti. Tehtävä on siis haastava…

Oi Mira minkä teit.

Autoit minua rakentamaan minua. Eikä muuta tarvittu kuin se, etten uskonut sinuun.

Kiitos. Kiitos. Kiitos.