Uskomattomat uskomukset, osa 2- lisää mahtavaa palautetta itselle
Kirjoitin aiemmin kohtaamisestani Life Coach-opiskelija Miran kanssa. Tässä jatkoa sille tarinalle.
Tapasimme Miran kanssa yhteensä neljä kertaa. Sen jälkeen tein sopimuksemme mukaan eli lähetin hänen koululleen palautetta, jonka hän saa nimettömänä luettavakseen koulun päätyttyä. Omassa työssäni olen oppinut, että kaikki palaute on kullanarvoista ja annan sitä lähes aina, jos joku pyytää: suurimana poikkeuksena verkkokaupoissa myynnissä olevat tuotteet, joita myyjä pyytää arvostelemaan. Minun tehtäväni ei mielestäni ole myydä mitään heidän puolestaan
Toivottavasti Miralle on myöhemmin hyötyä kirjoittamastani palautteesta.
Neljä Life Coaching-tapaamista
Mitä minä sain noista neljästä tapaamisesta?
Ai vitsi, suuria oivalluksia, kuten kerroinkin aiemmin. Siis siitä ensimmäisestä kerrasta jo.
Neljännellä kerralla kirjoitin, mitä haluan unelmien puolisolta ja unelmien parisuhteelta. Sitä ennen oli käsitelty jo onnellisuutta ja syömistä: ihan siksi, koska niistä olin halunnut puhua sillä kerralla. Keskustelut lähtivät aina siitä, mikä oli sillä hetkellä ajankohtaista.
Joka kerralla ymmärsin jotain. Loin itselleni positiisivia affrirmaatioita negatiivisten toistuvien ajatusten tilalle ja kirjoitin ne itselleni ylös näkyvälle paikalle, eli vessan peiliin ja jääkaapin oveen. Aloin opettaa itseäni ajattelemaan uudella tavalla, pois vanhoista uskomuksista. Kutsun sitä myös palautteeksi itselleni.
Suurin kaikista on rakkaus Se suurin oli näissa tapaamisissa viimeinen eli neljäs kerta.
Oivalsin, etten edelleenkään ole pohtinut kunnolla, mitä haluan.
Mitä haluan elämältä? Millaista on itselleni antamani palaute?
Sen tiesin jo ennestään, että jos en tiedä mitä haluan, en voi saada sitä, mitä haluan. Se on aika selvää, eikö?
Kun ei tiedä mitä haluaa eikä saa mitä haluaa, on helposti onneton. Kokee kenties, ettei elä täyttä elämää, omalla tavallaan. Kokee kenties, että jotain puuttuu. Että joku ei ole ihan kohdallaan.
Ymmärsin, että olen elänyt koko elämäni tuon edellisen ajatuksen kanssa: että jotain puuttuu.
Ymmärsin, että sen puutteen korjaaminen on yksinkertaista: puute katoaa tietämällä, mitä haluan.
Kuten Niklas sanoi Elä Hyvin-tapahtumassa: “Miksi tehdä asioista liian vaikeita?” Niin. Miksi tosiaan tehdä helpoista asioista vaikeita? Ei tarvitse kuin oivaltaa joku pieni juttu, ja vaikeus loppuu välittömästi.
Niin se kai on kaikkien tärkeiden keksintöjen kanssa. Keksinnön tekemisen jälkeen voi käydä mielessä, kuinka hölmö oli aiemmin, kun ei tuota pikkuasiaa tajunnut.
Puhuin tähän liittyvästä asiasta itse asiassa FB-livessä muutama viikko sitten: siitä, että ihminen on taipuvainen etsimään ja havaitsemaan vain omia ennakkokäsityksiään tai uskomuksiaan tukevaa informaatiota. Tätä kutsutaan vahvistusvinoumaksi tai vahvistusharhaksi. Sitä voisi kutsua myös “laatikon ulkopuolelta ajatteluksi”. Kun tiedemiehet ovat pystyneet tarkastelemaan asioita uudesta näkökulmasta, on syntynyt tärkeitä keksintöjä.
On tärkeää uskaltaa ajatella eri tavalla kuin ennen. Ottaa etäisyyttä. Opettaa itseään pois vanhoista, turhista uskomuksista.
Oletko miettinyt, miten puhut itsellesi? Puhutko itsellesi arvostaen vai arvostellen? Mitä haluaisit sanoa toisin, ja millä tavalla sanoisit?
Minulle oma pieni oivallukseni omista uskomuksistani oli jälleen se hirveän merkittävä keksintö.
Niin helppoa, että vaikeaa
Sain työkalut, joita voin käyttää koska tahansa.
Ne ovat niin yksikertaisia, että tuntuu melkein, että täytyy olla idiootti, jos ei niitä osaa käyttää. Ja heti seuraavassa ajatuksessa tunnustaa, että niin, minä olen ollut juuri se idiootti, joka ei ole tajunnut. Hahaa! Mutta en ole enää! Ainakaan tänään!
Olin kaiken lisäksi niin tyhmä, että luulin ymmärtäneeni oivallukseni täyden merkityksen viimeisen valmennustapaamisemme aikana. Kuitenkin, kun sitten pian tapaamisen jälkeen käytin oppimaani tekniikkaa toisen ihmisen kanssa, ymmärsin vielä lisää.
Tiedän, että aina on opittavaa. Mutta elämä jaksaa muistuttaa, että erityisesti silloin, kun luulen osaavani, on lisää opittavaa.
Ihmettelen itseäni täällä. Miten pystyin jälleen kerran johonkin, johon en uskonut pystyväni. Miten siinä sivussa onnistuin kuin vahingossa tekemään jotain, josta oli apua jollekulle toiselle? Ja miten aina vaan edelleen, opin jokaisesta tapaamisestani jokaisen ihmisen kanssa?
On joskus suorastaan käsittämätöntä, miten selvästi on omia piirteitään mahdollista nähdä toisessa ihmisessä ja ymmärtää, että tuo on minua. Miettiä sekunnin murto-osan ajan, onko todella? Ja todeta sekunnin murto-osassa, että kyllä, on se. Ja kun tämä muuttuu automaattisesti, seuraavassa sekunnin murto-osassa hyväsyä se tosiasia, että kyllä, tuo on minua ja että näen sen todella tuossa toisessa ihmisessä, vaikka en ole sitä kenties tunnistanut toisessa ennen tätä.
Tämä kokemukseni Miran kanssa opetti, että erityisesti niitä asioita minun tulee tehdä, joita kohtaan tunnen ennakkoluuloja. Niitä, joita kohtaan en usko, että minulla on ennakkoluuloja, mutta joita en jostain “hyvästä”syystä ole ennen tehnyt.
Niistä opin eniten.
Mitä sinä nyt tämän luettuasi lähdet tekemään?
Minä onneksi pääsen tekemään unelmakarttaa parin viikon päästä. Tilasin tämän elämääni, koska tarvitsen sitä. Pääsen miettimään, mitä haluan. Leikkaamaan lehdistä, mitä haluan. Liittämään joukkoon omia kasvokuvia. Siitä tulee mahtavaa!