Ympäristö ja tunteet

Törmäsin viime viikolla Panu Pihkalan uuteen kirjaan Mieli maassa? Ympäristötunteet.

Kirjassa kuvataan tieteellisten teorioiden lyhyen esittelyn jälkeen ja ohella ympäristön havainnoimiseen liittyvää tunneskaalaa. Mediassakin ovat viime vuosina esiintyneet esimerkiksi käsitteet ”ympäristöahdistus” ja ”ekokatastrofipelko”. Kirja syventää ja laajentaa ympäristön herättämien tunteiden ymmärtämistä.

(Ympäristö)tunteita on kuvattu kirjassa selkeästi erittelyn ja osiin palastelun kautta. Uudissanat on perusteltu selkeästi. Kirjaa on helppo lukea vaikka koko elämän ensimmäisenä tunteisiin liittyvänä tieteellisenä kirjana.

Mielestäni kaikissa tunteita käsittelevissä laadukkaissa teoksissa ja luennoissa ym on yksi yhteinen piirre: tunteita ei jaeta ”positiivisiin” ja ”negatiivisiin”, vaan vahvoihin ja vähemmän vahvoihin. Kun ei väitetä, että on ”hyviä” ja ”huonoja” tunteita, ei myöskään tule kuvaa siitä, että jotkut tunteet olisiva ei-toivotumpia kuin toiset. Kaikki terveet ihmiset kuitenkin tuntevat sekä miellyttäviä (kuten ilo) että epämiellyttäviä (kuten suru) tunteita. Tunteilla ei ole vastakohtia, on vain voimakkuuseroja.

Miten ympäristö herättää tunteita?

Tunnistatko itsessäsi esimerkiksi Australian metsäpäloihin liittyviä tunteita? Herättääkö ajatus luonnon tuhosta kenties ahdistusta, pelkoa, epäilystä, jopa kauhua? Entä kaivosteollisuuden lisäätyminen Suomessa – mitä tunteita ympäristön kaivoksen myötä kokemat muutokset herättävät? Entä miltä tuntuu kuulla jonkun luonnollisen kauniin paikan säilyvän ennallaan ympäristön (esimerkiksi rakentamiseen liittyvistä) paineista huolimatta? Miltä tuntuu nähdä viheralueen uudistamisen jälkeinen tuttu puisto?

Miltä on tuntunut sinulle tärkeän luontokohteen tuhoaminen tai kuolema? Kohde voi olla esimerkiksi lapsuuden pihapuu tai tien tai rakennuksen alta pois raivattu niitty.

Itse muistan, kuinka surin lapsuuden kotitalon remontin alta portaiden pielestä pois kaadettua omenapuuta, jossa olin kiipeillyt siitä asti, kun opin kiipeilemään ja jonka omenoita olin kurotellut portaiden kaiteella seisten. Puun omenat olivat pieniä ja kirpeitä, eikä niistä pitänyt perheessäni muut kuin minä. Puu oli siinä mielessä minun puuni.

Iloitsin myös suuresti (niin, että tunsin hymyni kasvojen sijasta ihan koko kehossa) lähipuiston saamasta uudesta ilmeestä. Ennen uudistusta puisto oli retuperällä pusikkoineen, johin sekä ihmiset että eläimet kävivät ulostamassa ja kävelyn pilaaminen nurmikkoineen. Nyt puisto on kaunis ja selkeä uusine nurmineen ja kiveyksineen.

Mitä aisteja käytät eniten ympäristön aistimiseen? Onko kauneus mielestäsi ennen kaikkea näkyvää? Vai haistettavaa? Vai tuntoaistin perusteella tunnistettavaa? Minkä aistin käyttäminen herättää sinussa voimakkaimpia tunnereaktioita?

Lue myös kirjoitukseni pelosta.